Yhteistyössä Pfaff Suomi
Kun olin lapsi, haaveilin kävelevästä koirapehmolelusta, osallistumisesta Tenavatähteen, pitkistä hiuksista ja pääsystä Linnanmäelle. Varttuessani unelmalistalle nousivat ratsastustunnit, Backstreet boysin Nick Carter, oma cd-soitin ja sellainen sydänystävä, mitä kaikilla tyttökirjojen sankarittarilla oli. Teini-iän ahdistuksissani toivoin olevani samanlainen kuin muut, mutta tulevani silti huomatuksi ainutlaatuisena ja jonkun mielestä ihanana. Janosin draamaa, mystiikkaa ja suuria tunteita, itsenäisyyttä ja vapautta. Sitä, että löytäisin paikkani ja onneni.
Parikymppisenä haaveilin rakkaudesta, ammatista, omasta kodista ja koirasta, tällä kertaa elävästä. Haaveisiin pulpahtelivat kaukomaat ja juuri oikea työpaikka. Aikuisuuden vallatessa tilaa henkisen teinitytön elämästä, oli aika unelmoida vauvasta, isommasta kodista, yhteisestä ajasta ystävien kanssa, hauskoista lomista ja innoittavista harrastuksista. Pääasiassa ne unelmat toteutuivat. Paikka löytyi, samoin onni, tuli koti, koirat, lapset.
Olen yleensä unelmoinut ihan tavallisista, saavutettavista, jonkun mielestä varmasti tylsistä asioista. En ole haaveillut kirjan kirjoittamisesta tai syvänmerensukelluksesta, en kiipeämisestä korkeimmalle vuorelle, uuden keksinnön tekemisestä enkä kuuluisuudesta. Terveys, rakkaus, perhe, taloudellinen vakaus, ystävät ja päälle bonuksena se, että joskus voisi johonkin matkustaa - ne riittävät. Unelmat ja asiat, jotka tekevät elämästä varsin onnellista.
Eräänä päivänä huomasin kuitenkin hämmennyksekseni, että unelmoinnin sijaan olin valinnut huolehtimisen. Murehdin tekemättä jääneitä ulkomaan matkoja sen sijaan, että olisin jaksanut piirtää haavekuvia lämpöisistä hiekkarannoista ja turkoosin sinisestä merestä. Harmittelin kokemattomuuttani ja tietämättömyyttäni töissä, vaikka olisin voinut haaveilla uusista koulutuksista ja pätevyyden tunteen kasvusta oppimisen mukana. Märehdin laskupinoa näkemättä sitä, että voisin suunnitelmallisesti säästää vähän kerrassaan. Maalasin kauhukuvia romahtavasta terveydestä ilman, että olisin uskaltanut unelmoida omaksuvani terveellisemmät elämäntavat jälleen. Tajusin, että unelmointi, haaveet ja optimismi ovat huolehtimisen ja varmuuden vuoksi murehtimisen kääntöpuoli.
Tästä kirposi ajatus ommella paitaan muistutus unelmoinnin tarpeellisuudesta ja siitä, että todellakin voin omalla ajattelulla vaikuttaa siihen, onko lasi puolitäysi vai ei. Siitä, että voivottelun ja pelkäämisen sijasta voin haaveilla ja tavoitella parempaa. Ja että voin unelmoida asioista, jotka tällä hetkellä ovat vielä mahdottoman tuntuisia. Ehkä ne jonakin päivänä eivät sitä ole. Keep on dreaming!
Halusin ommella mustan simppelin paidan arkikäyttöön ja tekstin siihen. Musta trikoo oli taattu valinta ja Tinttaran bomberista jääneistä rippeistä leikkasin tekstin, jonka olin ensin tietokoneella kirjoittanut. Tässä kohtaa nappasin kokeiluun avoimen applikointipaininjalan. Applikointipaininjalassa näkymä ompeleeseen on hyvä, sillä paininjalan reunojen väliin jää reilumpi tila. Kangas syöttyy helposti ja tiheäkin siksakki etenee hyvin. Aloitin työn siksakkaamalla kirjainten reunoja, mutta kuviosta tuli turhan raskas ja jälki ei näin kiemuraisessa kuviossa ollut silmääni tarpeeksi siisti. Kone kyllä nakutti siksakkia tasaisen varmasti ja kuumentumatta! Päädyin kuitenkin purkamaan siksakompeleen (ja heittämään hukkaan metritolkulla lankaa) ja tikkasin tekstin kiinni ihan vain suoralla ja pienellä pistonpituudella. Parempi se näin on. Alla käytin veteen liukenevaa itse liimautuvaa tukikangasta, mikä helpotti ompelua suuresti.
Uusin unelmin uuteen viikkoon ♥
