Päivä täynnä liikutusta ja hyviä hetkiä. Pieniä käsiä omaani puristuneena, kilpailua siitä, kuka ehtii syliini juuri sillä hetkellä. Halauksia, harvahampaisia hymyjä ja hiusten pörrötystä. Heippahaleja, hyvän jatkon toivotuksia ja ihania muistamisia. Kainaloon painautuva pieni ihminen ja kuiskaus " tulethan sinä taas maanantaina, kai me vielä nähdään?".
Tulenhan minä, vielä muutaman viikon ajan. Onneksi tulee myös moni ryhmämme lapsista, joilla ei kesäloma vielä alkanut. Osalla alkoi, sillä eilen oli eskarin viimeinen päivä. Kasaan on taputeltu kausi 2017-2018 hienojen, kouluikää kolkuttelevien suurten persoonien kanssa. On muun muassa taiteiltu, retkeilty, soitettu ja laulettu, liikuttu, leikitty, harjoiteltu kirjaimia ja numeroita, tutkittu qr-koodeja ja pelattu, luettu satuja, tutkittu ja kokeiltu, ulkoiltu niin räntäsateessa kuin auringon helliessä, opeteltu tekemään kärrinpyörää. Samalla opelteltu ihmisenä olemista. ihmisenä toinen toisillemme. Sitä miten toista kohdellaan ja miten puhutaan ystävällisesti. Miltä tuntuu toisesta, miltä tuntuu minusta itsestäni. On opeteltu ajattelemaan itse, ymmärtämään ympärillä olevaa. Ihmettelemään ja näkemään kauneutta. Ja se, jos mikä, merkitsee.
Pedagogina minulla olisi vielä paljon opittavaa, eikä koskaan varmasti valmiiksi tulisikaan. Toivon ja uskon kuitenkin antaneeni näille ryhmäni lapsille jotain oleellisempaa kuin sen, oppivatko he aakkosjärjestystä ennen ekaluokkaa. Yritin antaa heille tunteen siitä, että he ovat tärkeitä, sellaisina kuin ovat. Kohdata, kuten toivoisin omia lapsiani kohdattavan silloin, kun minä en ole siipiäni heidän ylleen levittämässä. Sanoittaa tilanteita ja tunteita, auttaa ristiriidoissa, puhaltaa pipit ja halata. Pitää sylissä, hassutella ja kertoa lapsen olevan ihana. Päästää lapset minua lähelle, jolloin minäkin pääsin ja sain yhteyden niihinkin, joille se ei aina helppoa ole. Siinä minun vahvuuteni, se mistä kasvattajana olen työssäni erityisen ylpeä.
Ja sehän se paras palkintokin on. Vastakaiku, molemminpuolinen kiintyminen ja välittäminen. Mutta näin lopussa, myös raskainta. Kun työtä tekee, kuten kaikkea muutakin elämässä, suurella tunteella ja sydämellä, tuntuu sydän välillä särkyvän. Luopuminen ei ole vahvuuteni. Pitää vain luottaa siihen, että elämä kohtelee heitä hyvin, minun lainalapsiani, jotka todennäköisesti kymmenen vuoden päästä eivät enää minua muista. Minä muistan kyllä, olivathan he minun ensimmäinen ryhmäni.
Haikealta tuntuu etenkin nyt, kun tiedän, etten palaa syksyllä, kuten jo luulin tekeväni. Yhtäkkiä ohitseni kiisi juna, jonka kyytiin en voinut olla hyppäämättä, vaikka se tarkoittikin uutta suuntaa. Tai oikeastaan vanhaa, paluuta lähtöpisteeseen. Joskus pitää käydä vähän kauempana, jotta näkee lähelle. Lähdön tunnelmissa ja ikävän lyödessä mietityttää, päätinkö oikein. Toivottavasti. Odotan syksyä ja sen mukanaan tuomia haasteita kuitenkin innolla ja uskon olevani hyvä siinäkin, mihin nyt ryhdyn. Ehkä olenkin koko ajan ollut toimintaterapeutti vain varhaiskasvattajaksi naamioituneena.
***
Koska arvostukseni ja kiitollisuuteni omien lasteni kasvattajia kohtaan ei suinkaan ole vähentymään päin, oli muistamisia tehtävä tänäkin keväänä. Vaatimaton kiitos siitä, että he paitsi pitävät lapseni tallessa työpäivän ajan, he myös välittävät minulle tärkeimmistä tyypeistä. Etenkin nyt, kun molemmat lapset siirtyvät isompien ryhmiin, on haikeutta ilmassa senkin suhteen. Mielikuvitus ei lahjojen suhteen lähtenyt lentoon ja aikakin oli rajallista, joten päädyin jälleen pussukoihin. Koska niitä tarvitsee aina. Sisälle suklaata ja mahdollisuus päävoittoon, jos onni sattuu suosimaan. Pussukoiden päälliskankaat ovat Almandiinilta tuota yhtä Marimekkoa lukuunottamatta.
Nyt nielaisen itkut pois kurkusta ja nautin viimeisistä työviikoista ennen lomaa. Nähdään pian ♥
Nyt nielaisen itkut pois kurkusta ja nautin viimeisistä työviikoista ennen lomaa. Nähdään pian ♥
