Weekend chic kaiveli vähän aikaa sitten ihmisten muotimuistoja,
Vaahtokarkkimonsteri pohti tyyliasioita ja
Hanna Mi ihmisen sisäistä ja ulkoista hyvää oloa. Aiheet herättivät minussa paljon ajatuksia ja nähtyäni nämä kuvat, tiesin, että haluan tarttua teemaan omalla tavallani.
Olin jääräpäinen jo lapsena. En tahtonut päälleni vaaleanpunaista, rimpsuista tai röyhelöistä puhumattakaan, eivätkä prinsessaleikit olleet minusta mitenkään kiinnostavia. Pukuleikeissä sonnustauduin mielummin peikoksi tai noidaksi, juhliin tahdoin housut hameen sijaan. Arkivaatteista mieleeni ovat jääneet parhaiten yksi collegepuku sekä kesämekko, jossa oli mukava pompulavyö.
Ala-asteaikaisiin vaatemuistoihini kuuluvat järkyttävän isot t-paidat, flanellipaidat, äidin kaapista lainattu hupullinen paitapusero sekä 90-luvun suuri hitti; nappi- ja raitaverkkarit. Trumpettihousuja tai napapaitoja ei omaan vaatekaappiini kuulunut, vaikka nekin muotia silloin olivat. Näin jälkikäteen ajatellen aivan kammottavia asuyhdistelmiä, nykypäivän koululaiset nauraisivat niille maha kippurassa. Vaatteillani en tahtonut herättää huomiota, vaan päinvastoin sulautua mahdollisimman hyvin muuhun porukkaan. Nolostelin sitä, että venyin pituutta ja kasvoin naisen malliin jo varhain, vaikka olisin niin toivonut olevani pikkuinen ja siro. Siinä vaiheessa kun moni muu alkoi saada mittaa vasta nuoruusiässä, olin minä jos saavuttanut nykyiset 170 senttiäni.
Yläasteella ja ammattikoulussa hain omaa paikkaani ja sen myötä myös tyyliäni. Halusin olla niin paljon, vähän kaikkea, jolloin en onnistunut tavoittamaan mitään genreä kunnolla, ja sekös harmitti murrosiän kriiseissä rimpuilevaa teiniä. Tuskailin jo silloin painoni kanssa (vaikka se oli kyllä ihan normaali, mutta kuitenkin ihan liikaa). Tavoittelin skeittarityyliä suurilla huppareilla, lököttävillä farkuilla ja skeittikengillä; hippimäisyyttä intianpuuvillaisilla paidoilla, huiveilla ja samettihousuilla ja wannabe-gootiksikin kuvittelin sopivani. Niin teki onneksi moni muukin, enkä näyttänyt sen enempää pelleltä kuin muutkaan.
2000-luvulla kuljin trendien sivussa, pukeutuen samalla tyylillä kuin muutkin ikäiseni. Vaatteisiin, joita H&M ja Vero Moda valikoimissaan pitivät, ja joiden ketjuliikkeet kertoivat olevan muodissa. Perusturvallisia, tavallisia vaatteita. Lemppareihini kuuluivat muun muassa bootcut-farkut, tiukat ja nykymittapuullani lyhyet teepparit ja topit, erilaiset neulepaidat - etenkin poolosellaiset, pitkä farkkutakki, hupparit, nahkatakki ja villahuivit. Osa sellaisia, joita edelleen voisin pitää, mutta suurin osa jo kauan sitten kiertoon päätyneitä.
Työssäni en ole koskaan tarvinnut erillistä työvaatetusta, vaikka terveydenhoitoalalla se tyypillistä on. Tällöin pukeutumistani on määrittänyt mukavuus ja sopiva peittävyys lähinnä kaula-aukon koon suhteen. Persoonallisuus on saanut olla esillä eikä vaatetuksen ole tarvinnut olla mitenkään virallinen - luojan kiitos, sillä jakkupuku tai kynähame eivät kuulu vaatekaappiini vieläkään. Muutama vuosi sitten pukeuduin pillifarkkuihin, pitkiin toppeihin ja napakoihin trikoopaitoihin, lyhyisiin liivimekkoihin ja tunikoihin, mustiin legginsseihin ja farkkuhameeseen. "Tavaramerkkini" olivat eriväriset kaulahuivit ja päivän asuun sopivat korvikset, joita on edelleen kymmeniä pareja jemmassa. Tämän tyylin edustajia löytyy kaapistani vielä paljon, monia käytöstäkin.
Ompeluharrastuksen alkumetreillä hurmaannuin retrosta ja lapsellisistakin kuosikankaista. Halusin tehdä sellaista mitä kaupasta en valmiina saanut, enkä osannut ajatella vaatteen käytettävyyttä sitä hetkeä kauemmaksi. Parin vuoden aikana olen hakenut tyyliäni niin itse tehtyjen kuin ostovaatteidenkin suhteen. Trendeillä ja muotivirtauksilla on oma vaikutuksensa, siltä osin mitä media on eteeni tuonut ja mihin silmä on tottumisen myötä mieltynyt. Suurin osa oman tyylin hakua on kuitenkin sen tunnustelua millaisissa vaatteissa viihdyn, millaisia vaatteita valitsen päälleni ja mitkä jäävät hyllylle pölyttymään, millaisessa vaatteessa voin hyvillä mielin poistua kotoani.
Kirjoitin tämän romaanin tällä kertaa siksi, että näissä kuvissa koen kiteytyvän sen mitä tyyliltäni tahdon ja mitä se ehkä tällä hetkellä on. Pillifarkut ja legginssit ovat jääneet vaatekaappini kulmakiviksi yhdessä erilaisten pitkien toppien, perustrikoopuseroiden, neuletakkien ja tunikoiden kanssa seuranaan jokunen mekko. Vaikka söpöt kuosit ja värit aina houkuttavat, ovat tummat yksiväriset tai raidalliset koltut niitä, joita vedän päälleni mieluiten. Väljyyttä yläosassa ja istuva alaosa. Edelleen tuttua ja turvallista, vähän arkistakin, mutta arkea ainakin minun elämäni pääosin on.
Mikään muoti-ilmiöillä revittelijä en tule varmaan koskaan olemaan. En myöskään sovi esimerkiksi tiedostavasta ja tyylikkäästä aikuisesta naisesta, sillä vaatekaapistani puuttuu monta tyyligurujen lanseeramaa pakollista osaa. Sen sijaan kaikkea turhaa ja toisiinsa sopimatonta löytyy, ja niistä pyrin eroon vähitellen kotiuttaen niitä parempiin osoitteisiin. "Hyvän mielen vaatekaappi" olisi lukulistani kärkipäässä ja toivon sen tuovan vielä lisää selkeyttä ajatuksiini sekä vaatehuoneeseen.
Kun tyyli tuntuu omalta, on vaatteissa hyvä olla. Niitä ei tarvitse nykiä tai oikoa päällä ollessa, ei pidättää hengitystä tai vetää vatsaa sisään. Olo on luonteva ja varma eikä vaatteita tarvitse oikeastaan ajatella ollenkaan, ne saavat vain olla. Voi tuntea näyttävänsä, jos ei nyt suorastaan kauniilta, niin ihan mukiin menevältä ainakin.
Tunika on tehty
Koot.fin trikoosta (ei enää epäilystä mistä tilaan jatkossa yksiväriset, ihan superhyvä laatu!) ja somisteeksi ompelin pitsikauluksen. Alkuperäinen idea pitsistä tässä muodossa on tietääkseni peräisin
täältä, mutta moni muukin diy-ihminen on tainnut oman kopionsa ommella. Helmassa on hivenen liikaa leveyttä, mutta luultavasti annan sen olla. Ja legginssit - voi rakkaus, kuinka näistä Vimman leteistä tykkään!
Millainen tyyli Sinulla on?
