Mä haluun olla yksin, haluun olla hiljaa
Haluun, että nukkuu kerrankin voin
Mä haluun olla yksin, lukee vaikka kirjaa
Junamatka Turkuun ihana ois
Mä haluun ihan helvetin pitkästä aikaa tuijottaa kauas tyhjyyteen
Ja ehkä sitten lopulta elämä voittaa
Muistan ehkä miks tän kaiken teen
Pyöriskö tää maailma ilman mua, jos otteen annan hetkeks herpaantua?
Nyt ois vaan pakko saada olla tarpeeton.
Pyöriskö tää maailma ilman mua, jos otteen annan hetkeks herpaantua?
Nyt ois vaan pakko saada olla tarpeeton.
(Irina: Haluun olla yksin)
Nyt on Irina iskenyt sanoituksellaan äiti-ihmisen sielunmaisemaan ihan täysillä. Kun koko päivän tekee töitä ihmisten kanssa pistäen likoon itsensä ja energiansa ja kotiin päästessä kimppuun hyökkää kaksi ihanaa, mutta ah, usein välillä niin rasittavaa mukulaa, alkaa takaraivossa kutkutella haave siitä, että saisi edes hetkisen olla aivan totaalisen tarpeeton.
Tilanne on kummallinen sen vuoksi, että ennen lapsia en viihtynyt yhtään yksin. Minulle olisi ollut kauhistus mennä vaikkapa elokuviin itsekseni tai viettää viikonloppuiltaa vain omassa seurassani. Hiljaisuus ahdisti ja rauhallisuus oli tylsää. Harmi, ettei kukaan käskenyt silloin nauttia yksinolosta ja tankata omaa aikaa. Tosin hukkaan olisi hyvä ohje mennyt, en olisi sitä silloin uskonut kuitenkaan. Tässä hetkessä kuitenkin tuntuu, että kaipaisin perhearjen lisäksi nimenomaan sitä aikaa, kun voin olla omassa kodissa yksin, tehdä mitä minä haluan, ilman että kukaan haluaa minusta mitään.
Tämä tunne on alkanut nostaa päätään oikeastaan nyt viimeisen puolen vuoden aikana enemmän. Kun perheessä ei ole enää ihan pieniä lapsia, on ollut viimein aika sukeltaa ulos äitikuplasta. Lasten omatoimisuuden lisääntyessä, heidän löytäessään kavereita ja nauttiessaan siitä, kuinka taitavia he monessa asiassa ovat, on minulle vapautunut tilaa olla muutakin kuin äiti. Ehkä tämä vaihe kuuluu vanhemmuutteen - vaihe, joka valmistaa myös minua hölläämään napanuoraa jossain vaiheessa enemmänkin, sitten kun sen aika on. Onnea ovat ystävät, joiden seurassa nämä vapaahetket saavat muistamaan sen, että elämää on kodin ulkopuolellakin sekä puoliso, joka irtiotot mahdollistaa.
Ja sitten on se hetki, kun on saanut sen yksin olon kerta-annoksen. On taas valmis palaamaan siihen rooliin, mikä on lopulta itselle merkittävin. Saa omat muruset syliin ja helliä pusuja pitkin poskia, saa sanoa, että oli ikävä. Saa taas tuntea, kuinka tarpeellinen on, ja se on sittenkin parasta.
Siistimpiin menoihin sopivan mekon puuttuessa ompelin yksinkertaistakin yksinkertaisemman neljän sauman mekon palalaarista löydetystä joustopitsistä. Esipesu oli ilmeisesti liian kova myllytys, sillä kankaan pintaan nousi ärsyttävästi kuminauhasyheröä. Sain kuitenkin melko hyvin kierreltyä suttuisimmat kohdat ja mekko on hyvin käyttökelpoinen. Tällä kertaa kuroin mekon väljyyden vyöllä, mutta seuraavaan taidan tehdä muotolaskokset. Nyt vain odottelen, milloin pääsen mekkoa ulkoiluttamaan!
Olethan sinäkin saanut omaa aikaa edes hiukan ♥?
