Olipa kerran nainen, joka muisti ikänsä aina kysyttäessä väärin. Kolmenkympin rajapyykki oli ohitettu jo muutama vuosi sitten, mutta sitkeästi hän kyselylomakkeisiin rasti olevansa 25-30-vuotiaiden osastossa. Töissä piti saman vuosimallin kollegalta varmistaa, että kuinkas paljon me tänä vuonna täytämmekään. Naisen päivän sai pilalle, jos nuori kaupan kassa erehtyi teitittelemään tai puhelinmyyjä rouvittelemaan, mutta iloa tuotti se, kun viinipulloa ostaessa piti näyttää paperit. Aikuisen naisen vartalossa eli sitkeänä sielu, joka piti itseään tyttönä.
Lapsien saamisen ja asuntolainan myötä naisen oli väistämättömästi ymmärrettävä olevansa aikuinen, vastuunsa kantava ja asiallinen. Ihan aina käytös ja toiminta ei aikuismaista ollut sittenkään, asiallisesta puhumattakaan. Yritystä oli jo kuitenkin ja nainen pohti toisinaan asiaa ystäviensä kanssa. Että niinkuin mitä se aikuisuus on? Pitääkö tyylin tai musiikkimaun muuttua, voiko ostaa yksisarviskuoret kännykkään, saako tilata ravintolassa lasten listalta kananuggetteja, jos tahtoo? Ei tarvitse, voi ja saa.
Erään keskustelun jälkeen nainen päätti ystävänsä kanssa olla aikuinen ja sivistää itseään taiteen ja kulttuurin keinoin. Sillä kyllähän nyt aikuisen kuuluu olla oopperassa käynyt ja klassisesta musiikista nauttia, tietenkin! Liput tilattiin ja keskityttiin heti tärkeimpään; mitä sinne laitetaan päälle. Puheissa vilahtelivat lähes iltapuvut, pitkät hameet ja bleiserit nyt ainakin. Ja tietenkin itse tehtynä, sillä näillä aikuisilla ystävillä riitti myös kädentaitoja. Ainut mikä puuttui oli lopulta aika.
Eräänä heinäkuisena lauantaina nainen mallaili itseään peilin edessä. Ei tullut iltapukua, vaan trikoomekko. Onkohan moukkamainen, voiko siinä lähteä, onko se riittävän aikuinen? Tyylikkyyttä tavoitellen nainen täydensi asuaan stay up-sukilla, jotta paarman puremat koivet eivät vilkkuisi sekä käsilaukulla, joka oli suoraan teinien suosiman vaatekaupan hyllyltä. Sai luvan kelvata. Jo ensimmäisellä vessareissulla ohuita sukkia kohennellessaan nainen kuuli inhottavan rits-äänen, joka kuuluu sukan irrotessa yläosan pitsistä. Oopperaan mentiin siis yhdellä ehjällä stay upilla ja toisella pystyraitaiseksi revenneellä sukalla ja paukamaisella kintulla. Nainen vs. Aikuisuus 0-1.
Ennen oopperaa ystävykset päättivät mennä syömään, kerrankin hienosti ja ilman jälkikasvua. Tehtiin oikein pöytävaraus ja mentiin niin sanotusti parempaan ravintolaan. Sellaiseen missä ei ollut leikkipaikkaa eikä värityskuvia tarjolla. Koska ajateltiin olla aikuisia, päätettiin ottaa valmiit menut alkuruuista jälkkäreihin. Ei mitään pitsaa tai pastaa, vaan päivän kalaa ja ylikypsää lihaa. Pakko olla hyvää, kun on niin hienoa. Olihan se ihan maukasta, mutta kyllä siinä paistinliemessä lillutettua sellerilisuketta maistellessaan nainen katseli kaipaavasti ohitse kulkevaa burgeria ranskalaisineen. Eikä sellerin kanssa ollut edes ketsuppia. Nainen vs. Aikuisuus 0-2.
Oopperajuhlien miljöö oli hieno, linna henki historiaa ja Saimaa oli upea sinäkin iltana. Ahtauduttuaan tungoksen läpi omalle paikalleen, nainen kurkisti oopperan käsiohjelmaa. Ja mitä vielä, siinähän spoilattiin koko juoni, päähenkilön kuolemakin tuli tietoon jo ennen esityksen alkua! Nainen pyöräytti silmiään. Ooppera alkoi ja yleisössä henkäiltiin ihastuneina. Nainen kuunteli ja katseli, ikään kuin odottaen. Kaunista ja ihan hienoa, mutta ei kylmiä väreitä. Nainen kaipasi tunnetta, joka lävistäisi sydämen ja liikuttaisi mieltä. Väliajalla hän kuiskasi ystävälleen, että seuraavan kerran mennään elokuviin. Nainen vs. Aikuisuus 0-3.
Kotiin ajettiin Hesburgerin kautta.
Mekko on Kangaskapinan burgundyn väristä elastaanitrikoota ja pitsi tilattu Etsyn kautta. Kaava on oma, sama viritys kuin näissä mekoissa. Erityisen tyytyväinen olen pääntien onnistumiseen, kun sain sen sopimaan täydellisesti pitsin muotoon. Kyllä tällä enemmän on käyttöä kuin iltapuvulla.
Mitä Sinä olet mieltä, kannattaako oopperalle antaa uusi mahdollisuus joskus?
