Se iski heti aamusta. Niin suuri haikeus ja ikävä, että piti jo autossa pienet itkut tirauttaa. Esikoinen on kevään ajan käynyt leikkikerhossa, jonka viimeinen kerta oli nyt tänään. Kerho toki jatkuu syksyllä, mutta meidän murunen ei sinne enää pääse, sillä kunnalliset hoitopaikat on syksyä varten haettu ja niiden päätöksiä tässä odotellaan kuin tulisilla hiilillä.
Haikeuteen oli siis kaksi syytä. Ensinnäkin inhoan kaikkia viimeisiä kertoja ja lopun hetkiä. Asian ei tarvitse olla edes kovin kummoinen, kun jo alkaa sentimentaalisuus nostaa päätään ja alahuuli väpättää. Jos esimerkiksi synnytysosastolta poistuminen ja kätilölle heipan sanominen herätti itkun tyrskeet (ei siis ainoastaan sen takia, että avuton käärö annettiin mukaan ilman käyttöohjeita, vaan siksi, että en enää hoitajaa tapaisi), niin voitte vaan kuvitella minut vaikkapa koulujen päätöspäivinä tai työpaikkaa jättäessä. Kyllä vain, se olen minä, joka ensin yritän kaikin voimin laskea ikkunaruutuja, mutta lopulta ulisen räkä poskella. Kiinnyn helposti ihmisiin ja asioihin, eikä luopuminen ole helppoa. Ei, vaikka kovin järjellistä syytä suruun ei edes olisi.
Toinen, ja tällä kertaa suurempi syy haikeuteen oli kuitenkin kotiäitiyden loppumisen realisoituminen. Syksyllä joku muu ottaa lapseni hoteisiinsa siksi aikaa, kun minä itse opiskelen sitä, kuinka niitä muiden lapsia hoidetaankaan. Hiukan paradoksaalista. Vaikka lasten kanssa kotoilu ei aina juhlaa ole, on tämä silti ollut niin merkittävä ja ihana ajanjakso, että sen loppuminen kouraisee rintaa kovasti. Paluuta ei ole, sillä valmistuttuani typykin on jo melkein kolmevuotias. Nyt kun jäljellä on vielä pari kuukautta kotona, niin osaisinkohan viimein arvostaa kiireettömiä aamujamme, vapauttamme tehdä mitä haluamme ja sitä, kun poika lakkaamatta kertoo tarinoitaan tai sitä, kun saan hakea pienen päikkäripörröisen tytön syliini? Kuinka lapseni pärjäävät vieraan ihmisen kanssa, löytyykö kavereita, riittääkö meillä yhteinen aika?
Vetistelyni keskellä havahduin tajuamaan, että mitä todennäköisimmin lapset pärjäävät kyllä. Se kenestä enemmän huolehdin, olen minä itse. Mitä minä menetän, mitä minä jään kaipaamaan. Lapset sopeutuvat, nauttivat uusista leikeistä ja varmasti kiintyvät uuteen hoitajaansa. Luultavasti ovat kotona onnellisempia sellaisen äidin kanssa, joka on heitä päivän mittaan kaivannut ja saanut tyydytettyä myös oman ajan tarpeensa. Luultavasti hoidossa ja nimenomaan ryhmässä (toivon mukaan pienessä) oleminen tekee molemmille hyvää, opettaen sitä kuinka toimitaan yhdessä ja kasvetaan fiksuiksi, muut huomioiviksi lapsiksi. Napanuoran katkaiseminen lienee hyödyksi etenkin isommalle, mutta ai että, kuinka se kirpaisee.
Oivallukseni tältä aamulta oli siis se, että vaikka lapseni ovat täällä minun ansiostani (miehelläkin toki pieni osuus asiaan), eivät he ole täällä vain minua varten. Heidän tehtävänsä ei ole minun arkeni rikastuttaminen, vaan pikemminkin päinvastoin. He ovat täällä oppimassa, kokemassa ja elämässä omaa elämäänsä, jonka päähenkilö ei eräänä päivänä ole enää äiti. Jotta he saavat parhaat mahdolliset eväät pärjäävinä, reippaina ja ystävällisinä ihmisinä, vaatii se välillä irti päästämistä.
Arvatkaapa kuinka monta nenäliinaa kului tässä kirjoitellessa...
......
Pojan yksi lempisatu on Mauri Kunnaksen Riku, Roope ja Ringo avaruudessa. Siitä on robotteja tutkailtu monta kertaa, ja kun robokangas hamssuissa tuli vastaan, niin piti se saada meille. Ompelin kevyen hupparin Crocodile-kaavalla koossa 104 pienillä muokkauksilla. Poika ihastui, joten mikäs sen parempi.
Oletko sinä haikeilija vai pysyykö silmäkulma kuivana tiukemmissakin paikoissa? Miten teillä on valmistauduttu perhevapaiden päättymiseen, onko siirtymä sujunut hyvin?
Toivottavasti nähdään vielä loppuviikosta, yritän päästä esittelemään vaatteet, mitkä tein Ommellen iloa - projektiin ♥
Huh, tämä oli niin kuin mun kirjoittama. Siis jos tämmösiä kirjoittelisin. Olen ajatellut, että vain minä voin olla NIIN herkkis, että vetistelee joka käänteessä. Pikkusen olen vuosien aikana kasvanut näissä tilanteissa ja pyrin pikkusen ennakoimaan, mutta joskus se herkistely iskee ihan puskista ja sitten märisen silmät päästäni. Monesti olen ajatellut, että olisi niin paljon helpompaa olla sellainen herkistelemätön. Monesti olisi kyseisissä tilanteissa kaikkea järkevää sanomistakin, mutta nyyhkimiseltä ja itkulta ei meinaa saada kiitosta sanottua.
VastaaPoistaMinäkin olen elänyt näitä luopusemisen hetkiä. Minunkin kotiäitipäivät loppuvat syksyllä. Jotenkin se töihin meneminen nyt tuntuu paljon vaikeammalta ja vastenmielisemmältä kuin koskaan aiemmin, suorastaan motivaatiopula. Eilen tajusin, että se tunne johtuu yksinkertaisesti siitä, että kotiäitipäiviä ei ole enää näköpiirissä. No, kaikella on aikansa.
Kivasti olet yhdistellyt raitoja tuon robokuosin kanssa. Ison pojan huppari! :)
Kiitos Pikku Akka kommentistasi! Ihana kuulla, että teksti kolahtaa ♥ Se on ihan kauheaa, kun se itku alkaa ja loppua ei näy, haikeudesta on vaikea päästää irti. Niinhän se on, että aika aikaa kutakin, ja syksyllä varmasti on omat ihanat juttunsa. Tsemppiä siullekin, kyllä tästä selvitään ;)
PoistaMun syksyä onneksi helpottaa se, että mies jää Onniliinin kanssa kotiin. Mun ei siis tarvi herkistellä sitä hoitoon jättämistä. Meillä päivähoito alkaa vasta vuoden päästä huhtikuussa. Huh, mutta sekin on äkkiä.
PoistaTsempit sinnekin! <3
Nyyh, meilläkin syksyllä alkava päiväkotielämä on sellanen juttu jonka oon vielä vaan työntänyt pois ajatuksista. Siitä tulee ihan superhaikeaa, eniten just siksi että tää aika ei enää palaa. Vaikka tietää, että on yhtä upeaa seurata kasvua ja muuta lapsen elämää niin silti. Halaus sinnekin haikeilijalle! ❤
VastaaPoistaEi parane liikaa mietiskellä tai saa koko ajan olla nessu kädessä ;) Voi olla, että muutama kyynel vierähtää vielä, mutta on ne muutkin lapset ja äidit selvinneet. Ja hassuintahan on se, että eihän sitä lasta tosiaan mihinkään viedä kokonaan. Rutistuksia siulle Paulina ♥
PoistaItkuherkkä? Minä? Meinasin tihrustella tätä lukiessa ja miettiessä miten sitä ei nyt vaan voi tajuta miten ainutkertaista tämä aika on vaikka nyt seinät ahdistaa ja oma aika on melko outo käsite. Ne tuntuu melko pieniltä pulmilta verraten miten tää aika lentää.. ja tämä arki on tosiaan noiden lasten ainut lapsuus.
VastaaPoistaNiinpä! Vaikka kaikki aina muistuttelee, että nauti ajasta, niin miksi se on niin vaikea tajuta!? Mie jo mietin, että perun kaikki hoitopaikat ja odottakoot koulukin, mutta ei ehkä kuitenkaan. Kyllä se siitä, kun alkuun sitten päästään. Kiitos Heiri ♥
PoistaTäällä yksi märisijä lisää! Olen jopa onnistunut itkemään yksissä päättäjäisissä, jossa olin edustamassa omaa kouluani. Siihen aikaan itselläni ei vielä ollut edes lapsia :D Että silleen... Itkupilli täälläkin ;)
VastaaPoistaHihii, ihana kuulla, että herkässä se on siullakin :D
PoistaJoo, kyllä! Monesti sitä ajattelee "pärjäävänsä" mutta sitten jossain ihan mitättömissä tilanteissa silmät kostuu... Eikä siltä voinut välttyä eilen eskarilaisen kevätjuhlassa... Muistan nuo hoitoonlähtötunteet Tytön kohdalta, haikeaksi asian teki se, että tosiaan itsekkin menin päiväksi huolehtimaan toisten lapsista. Nyt tein vielä päätöksen, että hain vielä kolmannen vuoden hoitovapaata. Todennäköisesti tämä kun on viimeinen kerta kun kotona ollaan lapsen kanssa. Paljon vaikutti päätökseen pitkän pitkä työmatka joka vie ihan luvattoman paljon aikaa päivästä sekä lohkaisee ison osan myös tilipussista. Lisäksi tämä päätös on hyväksi Tyttösellekin, joka aloittaa nyt syksyllä koulun,ei tarvitse olla yksin koulun jälkeen. Lupasin kyllä lähteä syksyllä/talvella tekemään sijaisuuksia omalle paikkakunnalle, se jää nähtäväksi paljonko töitä sitten on. =)
VastaaPoistaOi, voin kuvitella vaan nuo kevätjuhlat ja muut tuollaiset, pitää opetella valmiiksi joku tosi tylsä mantra mielessä hoettavaksi ;) Tuo päätöksesi kuulostaa varsin hyvältä, varmasti ihana juttu teille kaikille. Pitkä työmatka on kyllä tylsä juttu, tuntuu ihan hukkaan menevältä ajalta. Kiitos Heidi!
PoistaIhana ja samaistuttava kirjoitus! Ja kauniita kuvia.
VastaaPoistaKiitos Kirsi ♥
PoistaTutun kuuloista.. :) Niitä ikkunaruutuja minäkin lasken ja viime aikoina olen kyllä selviytynyt pelkällä silmäkulmien pyyhkimisellä.. Minä olen käynyt jokaisen lapsen välillä pätkän töissä (tai ensimmäisten välillä koulussa).. Olen ollut huono sanomaan ei, kun töistä on soitettu.. Nyt tuntui helpoimmalta jäädä ainakin kesäksi kotiin, ja kesän aikana täytyy kai taas miettiä mitä sitä isona tekisi.. :) Meillä on hoitokuviot mennet aina niin kivasti, että kovin montaa kertaa ei ole tarvinnut lapsia hoitoon kuskailla. On tullut hoitaja kotiin, joko kunnallinen tai yksityisen hoidon tuella palkattu. Ystäväni kanssa hoidimme reilu vuosi sitten toistemme lapsia vuorotellen ja vuorotellen olimme töissä, aina 2 viikkoa kerrallaan. Se oli mukava ja toimiva kokeilu, oli helppoa kun sama keikkatyöpaikka kummallakin ja pomolle sopi ehdotuksemme. Syksystä en vielä tiedä ,mutta ajatuksena ollut laittaa varmuuden vuoksi päivähoitohakemukset..
VastaaPoistaIhana huppari. Se on aina kiva kun on mieleinen.. :)
Kuulostaa ihan loistavilta nuo teidän järjestelynne! Meillä on haettu perhepäivähoitopaikkaa ja niin toivon heidän sen saavan, kun tyttökin niin pieni on. Kiitos Raisa :)
PoistaMeillä lapset aloitti päiväkodin reilu kaksi vuotta sitten, 2- ja 3-vuotiaina ja oli hyvä juttu. Molemmat ovat sen verran arkoja, että ryhmässä oleminen on opettanut ja reipastanut paljon ja tosiaan, äitikin joka saa välillä ajatella aikuisten asioita on paremmalla päällä. Jäin työttömäksi ja lapset käyvät silti 2-3 päivää viikossa päiväkodissa koska viihtyvät siellä todella hyvin, heillä on ihan omat kaverit siellä, en minä voi sellaisiksi tässä kotona muuttua. Nuo päivät ovat minun ompeluaikaa. Paljon mukavampi niin kuin koittaa keskittyä johonkin ilman että se on mitenkään mahdollista. Minulla menisi hermo jatkuviin keskeytyksiin ja lapsilla siihen, että äiti koittaisi tehdä jotain muuta. Eli hoitopäivinä minä keskityn omaan juttuuni, lapset omiinsa ja kotipäivinään touhutaan yhdessä. Toimii mainiosti. :)
VastaaPoistaTuo on ihan totta, että kyllä se ryhmä varmasti opettaa ja antaa rohkeutta :) Isommalle päiväkoti voisi tehdä meilläkin ihan hyvää, mutta perhepäivähoito on parempi ratkaisu pienemmän takia. Toivottavasti vaan saadaan sellainen. Kuulostaa oikein hyvältä systeemiltä tuo, parasta aikaa kaikille! Ihania ompeluita ja kiitos kommentista Upcyclelina :)
PoistaTäällä kans yks haikeilija! Meillä pari kuukautta nuorempi poika kun mitä teidän tyttö ja kotona ollaan päivät pitkät. Yhdessä hetkessä jo naputin työpaikka hakemuksen, mutta seuraavassa tulin katuma päälle ja ajattelin että ei vielä elokuussa. Kotona siis ainakin tammikuuhun, tod. näk. pidempään. Oishan ne työt kivaa vaihtelua, mutta en kyllä vielä raaski laittaa poikaa hoitoon (ainakaan kokoaikasesti) ja mennä itse hoitamaan niitä muitten lapsia ;)
VastaaPoistaIhanaa, että voit jäädä pojan kanssa kotiin :) Miulla tuli myös vähän katumamieli ja aloin jo miettiä, josko viiraisin koulua vuodella. Sitten alkoivat lapset kiukutella normitapaan ja alkoi hoitopaikka houkuttaa :D Onneksi koulussa olo ei ole niin sitovaa kuin työ olisi, joten vähän joustoa on lastenkin kannalta. Kiitos Ida :)
PoistaOnpas hieno huppari pojalle! Ja super kaunis kirjoitus <3! Haikeus on tuttu tunne, se iskee aina välillä. Varsinkin kun meillä on vain tämä yksi ja hän kasvaa minun mielestä liian nopeasti. Olen todella herkkä ja kyynel kyllä vierähtää helposti. Minua kuitenkin eniten kummastuttaa, etten ole koskaan pojan siirtymäriiteissä (eskariin lähdöt, kerhon loppuminen) itkenyt. Enkä kevätjuhlissa. Paitsi yhdessä kerhon kevätjuhlassa, kun soittivat saman virren mitä kuukautta aiemmin rakkaan ihmisen hautajaisissa. Luulin kyllä, että kyynelkanavat aukeavat, kun eskarin kevätjuhlassa lapset lauloivat "maailmassa monta on ihmeellistä asiaa", mutta ei *tähän sellainen hämmästynyt hymiö*. Haikealta on toki tuntunut, mutta kyyneleet ovat kadonneet :D. Kyllä ne aina purskahtelee sitten leffoja katsoessa ja iltaisin pienen lapsen unta katsoessa.
VastaaPoistaMä vähä viivellä kommenteeraan, mut kuiteski! Mä oon kans semmonen kiintyjä ja käyn läpi luopumisen tuskan ihan hullujenkin juttujen kans. Niin toki oon jo etukäteen aatellut että mitä sit kun tiiän että on vipa lapsi pieni (tää nykynen ei toivottavasti oo se vipa) ja sit pitää palata takas aikusten elämään :D Ja nytkin syksyllä pitäs jo sinne päiväkotiin viedä ja kaikkee, en kestä! No, yritän aatella että nytkin kuluneen vuoden aikana on ollut kiva, kun oon välillä saanut olla koulussa. Ja onneksi teen vaan koulua, kun se on sen verran vähemmän pakollista kuin työ...Että jos se päiväkodin alotus onkin ihan katastrofi niin jään vaan kotiin :D Mut siis, tsemppiä meille! :D
VastaaPoista