Jokin aika sitten ilahduin, kun saamassani kommentissa kehaistiin taitojeni kehittyneen huimasti (ja sanojan tiedän seuranneen taivaltani melkein alusta asti). Pysähdyin hetkeksi, siirsin vaatimattomuuden syrjään ja taputin itseäni olalle, sillä se on ihan totta! Tietenkin taidot kehittyvät ompelussa samoin kuin muissakin harrastuksissa, joihin uppoutuu säännöllisesti ja joihin suhtautuu edes jollakin tasolla tavoitteellisesti. Silti se tapahtuu melko huomaamatta ja itseltä salaa, ihan kuten lasten kasvaminenkin, ja muutoksen huomaa vasta, kun vertaa vaikkapa vanhoihin valokuviin. 

Muistan yhä, kuinka ompelua aloitellessani kävin läpi kirjastosta lainattuja Ottobre-lehtiä ja piirsin niistä vain sellaisia kaavoja talteen, joita ajattelin osaavani tehdä. Skippasin suosiolla kaikki vetoketjulliset versiot, rypytyksiä, nappilistoja tai muita kommervenkkejä vaativat vaatteet enkä edes haaveillut mistään tikkauksista tai muista yksityiskohdista. Ompelin iloisena perusbodyja ja -pöksyjä. ja olin ihan tyytyväinen siihen. Rakentelin ompelijan itsetuntoa, joka alkuun kohosi räjähdysmäisesti. Se, että osasin ommella jotain, oli huikea muutos aiempaan, kun en osannut. Valmis vaate oli konkreettinen todiste uudesta taidosta ja sitä halusi esitellä jokaiselle - "Katso, minä osasin, tein tämän ITSE!". 

Mitä enemmän ompelin, sitä enemmän opin ja työnjälkikin alkoi vähitellen kestää lähempää tarkastelua. Saumat olivat suht suoria ja kaksoisneulan tikki kulki siellä missä piti. Vetoketjuhupparit, jumppikset ja takit alkoivat houkutella, eivätkä pienet haasteet enää hirvittäneet. Sen sijaan, että itsevarmuus ompelijana olisi parantunut, se lähtikin ärsyttävään aaltoliikkeeseen. Enää ei riittänyt se, että sain aikaan käyttökelpoisen vaatteen, vaan sille alkoi ilmetä erilaisia laatuvaatimuksia. Lisäksi yhä enemmän viihdyin blogeissa ja somessa ihaillen muiden käsitöitä, jotka olivat tehty paremmin, hienommin ja kekseliäämmin kuin omani. Aito ylpeys tekemistäni vaatteista alkoi olla kateissa, sillä aina löytyi petraamisen varaa ja minua taitavampia ompelijoita. Epäilys omaa osaamista ja ompelun kannattavuutta kohtaan kirveli ajoittain karvaastikin. 

Jossain vaiheessa, jälleen huomaamattani, ompelijan itsetuntoni on kuitenkin päässyt taas uuteen nousuun ja kurottanut nykyiselle, aika realistiselle tasolle. Nykyään kaavalehdestä mallia valitessa vaikeusasteen sijaan ratkaisee vaatteen ulkonäkö ja ominaisuudet. Haaveet itse tehdystä takista, farkuista tai vaikkapa repusta eivät tunnu liian kaukaisilta. Taidon puutetta enemmän rajoittaa ajan puute ja väsymys huonojen yöunien seurauksena. Edelleen paranneltavaa löytyy usein ja täyshutejakin osuu kohdalle toisinaan, mutta kokonaisuudessaan olen yleensä melko tyytyväinen tekeleisiini. Minua paljon taitavampia ompelijoita on maailma pullollaan, mutta näin harrastajaporukoissa olen ihan hyvää keskiluokkaa. Ja tällä hetkellä se riittää. En vertaile tekeleitäni toisten käsitöihin, vaan katson muita vilpittömästi ihaillen, haen inspiraatiota ja painan mieleeni ideoita. Kun joku kehaisee lapseni päällä olevaa vaatetta, voin hyvillä mielin kiittää ja kertoa itse tehneeni sen. Ompelijan itsevarmuuteni on sellaisella tasolla, että ompelu on mielekästä eivätkä pienet vastoinkäymiset lannista liikaa. Kyllä minä osaan, ja jos tänään ei onnistunut, ehkä huomenna taas onnistuu. Hommassa on iloa ja sydän mukana ♥ Vielä kun aikaa saisi lisää...

Millainen on sinun itsevarmuutesi ompelijana? Korreloiko kokemus siihen, kuinka ylpeä olet tekeleistäsi vai kasvaako kriittisyys samalla? Olisi hauska kuulla teidänkin ajatuksia siitä, kuinka suhtaudutte omaan harrastukseenne.


Noshin tikatusta jerseystä ompelemastani tunikasta tuli yksi suosikeistani! Kuviollinen, mutta kuitenkin tarpeeksi musta makuuni. Materiaali on ihana ja mallikin osui nappiin. Kokeilin noita upotettuja taskuja viimein itsekin nähtyäni monta kivaa versiota muissa blogeissa. Ompelu kävi kätevästi, kun jälleen kurkistin ohjetta Nuunelilta (kiitos Nooralle hyvistä ohjeista ♥  ). Taskupussit ovat saman kankaan nurjaa puolta. Kuvat eivät tälle ihan oikeutta tee, mutta idea käynee selväksi :)

Moni ompelua harrastava on varmasti joskus törmännyt tilanteeseen, jossa homma jää viime tinkaan ja valmista pitäisi olla PIAN. Tuo ei sinällään vielä paniikkia aiheuta, jos suunnitelma on kirkkaana mielessä ja materiaalit hollilla. Kriisin ainekset saadaan kasaan kuitenkin silloin, jos ideat pyörivät päässä piirileikkiä eikä yhdestäkään saa kiinni ja kankaitakin on edessä iso kasa, mutta mikään ei juuri nyt tunnu oikealta.

Minun viimeisin ompeluahdistus iski, kun varasin valokuvausajan lapsillemme. Pojan vaatteet sitä varten olivat jo kunnossa, mutta mitä päälle pikkuneidille? Jotain söpöä, jotain iloista, jotain pojan asuun sopivaa, jotain värikästä, jotain yksinkertaista... Niin paljon ehtoja, että ideat menivät solmuun. Pyörittelin kivoja kaavoja ja ihania kankaita käsissäni monta päivää, ja lopulta kävi klassisesti - hyviä vaihtoehtoja oli liikaa, mutta mikään ei noussut ehdottomaksi suosikiksi. Hätäpäissäni tein yhden mekon, joka osoittautui ihan liian leveäksi, toisen mikä oli vaan kerrassaan väärän värinen ja kolmannenkin leikkasin valmiiksi. Siinä vaiheessa olin jo niin kettuuntunut, että koko jutusta meni maku. Lopulta kuvauspäivänä surautin pikkuiselle nopean rusettipannan ja puin suosiolla kaupan vaatteisiin. Eli mitä opin tästä? Suunnitelma kannattaa tehdä kunnolla ennen kuin alkaa tussaamaan, yksinkertainen on yleensä paras vaihtoehto, väkisin tekemisestä on flow kaukana ja ostovaatteissakaan ei silloin tällöin mitään vikaa ole. 

Tämä maatustunika oli se keskeneräiseksi jäänyt, mutta lopulta valmistuttuaan vallan hauska ja pirtsakka. Kaavana oli Birdie birdie koossa 74. 

En malta olla laittamatta vielä jo Instagramissa nähtyä kuvaa, kun tuo on mielestäni niin veikeä otos meidän tänttärästä. She can do it!

Kototeko-blogin Sanna käynnisteli toistamiseen haasteprojektin, jossa on tarkoitus saada itsensä unohtaneet äiti-ihmiset uudistamaan vaatekaappinsa sisältöä ja löytämään sisällä sädehtivä nainen jälleen. Renew Maman ensimmäinen osa oli nimeltään "Sellaisena kuin olet" ja tehtävänä oli tunnistaa oma vartalotyyppi sekä ommella jotain sille sopivaa. Itse otin ompelun suhteen loppukirin, sillä haasteaika loppuu tänään .

Oma vartalomalli onkin asia mille onkin jo aika uhrata jokunen ajatus. Olen sitä silloin tällöin miettinyt, katsonut muodonmuutosohjelmia ja lueskellut siitä, millainen tyyli sopii kellekin. Varsinaiseen lopputulokseen omalla kohdallani en ole kuitenkaan päässyt ja tyylikin on villi sekoitus sitä, mistä pidän, minkä kuvittelen sopivan itselleni ja missä koen oloni mukavaksi. Nyt tutustuin pariin Sannan linkittämään laskuriin, mutta edelleenkin olen jokseenkin hukassa. Olen aika pitkä, 170 cm ja mittausten mukaan H-malli voisi olla lähinnä omaa muotoani - jokseenkin suora, suhteessa kapea lantio ja vyötärö, mikä ei kovin selkeästi erotu. Toisaalta kohdallani rinnan- ja lantionympärys ovat hyvin saman levyiset, ja vyötärö  reilusti niitä vähemmän, mikä taas täsmää X-malliin. Mutta pähkäiltyäni asiaa ja hieman konsultaatiokin saaneena kallistun ehkä kuitenkin Y-mallin puolelle. Y on joko leveäharteinen tai rintava (jep, käsi ylös), lantio kapea suhteessa ja sääret hoikat. Y:n ei kannata korostaa yläosaa, vaan tuoda painopiste alemmas ja suosia vaatteita, joissa jalat pääsevät oikeuksiinsa. Tai sitten olen jonkunlainen sekoitus noita... Mitäs sinä luulet, sano vain rohkeasti? Joko sinulla on oma vartalomalli ja sille mallaava tyyli hallussa?

Virtuaalisessa ompelumaailmassa on yhtenä viime ajan villityksenä ollut kietaisumallinen yläosa (kiitos Ideoi-blogin Piialle ♥)  ja viimein minäkin ompelin omani. Itse asiassa kolme. Mekon mallista pidän kovasti, sillä se on yläosasta simppeli, jättää väljyyttä alaosaan ja luo harhaa vyötäröstä. Raidallinen versio oli testikappale lörpöstä palalaaritrikoosta, pilkullinen holkkihihainen kesää odottamaan ja yksivärinen mekko nyt pidettäväksi. Malli oli helppo kuositella ja vielä helpompi ommella etenkin, kun tietoisesti jätin kaikki kommervenkit pois ja annoin vain saumurin laulaa. 

Joku saattaa muistaa, kun alkutalvesta kehuin löytäneeni uuden asenteen suurta inhokkiani, talvea kohtaan. Taisipa kohtalo tarttua lauseeseeni ja päättää irvailla ihan urakalla, sillä sen verran kovalle koetukselle asennemuutos on joutunut. Siis mitä tämä tällainen on?! Jouluna on juhannussää (tosin sanottakoon, että on siinä juhannuksenakin vikaa, jos lämpötila on kympin korvilla...) ja sitten iskee pakkanen, mikä kyllä näyttää valtavan kauniilta, mutta jäädyttää räänkin nenään. Sen jälkeen alkaa tolkuton vesisade ja pääkallokelit, jolloin voi valita laittaako jalkaansa luistimet vai nastakengät. Ulkoilu on jäänyt nolostuttavan vähiin, kun edes koirat eivät viihdy noilla säillä pihalla. Tälle rouvalle eivät nyt auta Actimelit (joiden mukaan talvi on vain asennekysymys) tai Icebugit, sillä onhan tämä nyt aika syvältä.  Joten sovittaisiinko nyt niin, että lunta voisi sataa sellaiset viisi senttiä, että peittyisi tuo harmaa loska ja pakkastakin voisi olla noin viisi astetta. Päälle auringonpaistetta ja kirkkaita päiviä, niin aletaan puhua siitä talvesta, mihin olin asennoitunut. Kelpaisi varmaan muillekin?

Onneksi ihanan raikkaat Noshin uutuudet kolahtivat postilaatikkooni pikkuisen etuajassa ja toivat iloa harmaisiin päiviin ja vaihtelua loskassa lätsyttelyyn. Noshin  kevään uutuuksissa ilahduttavat herkulliset värit, ja tuttujen materiaalien kuoseissa leikitellään inkkariteemalla. Sulkien, nuolien ja tiipii-telttojen lisäksi löytyy myös kivasti yksivärisiä kankaita ja tietenkin niihin mätsääviä resoreita. Omia suosikkejani ovat farkkucollari, mikä on ihan parasta matskua esimerkiksi housuihin, sekä perinteinen puuvillajersey, mikä säilyttää sileän pintansa pesusta toiseen ja on mielestäni lastenvaatteissa ehdoton ykkönen. Voi olla, että kangaskaappia pitää kartuttaa vielä lisää, kun parin viikon päästä pääsen ystävän luokse Noshin kotikutsuille ja hipelöimään muita uutuuksia...

Pehmoiset neulokset houkuttelivat ompelemaan pikkupimulle keväisen asukokonaisuuden. Oman pakettini kasasin korallin sävyn ympärille, johon olen tällä hetkellä aika ihastunut. Sopii nätisti pienelle tytölle! Farkkucollarista ompelin ensimmäisenä farkkuhameen Citygirl-kaavalla (Ob 1/16). Muuten onnistui oikein mallikkaasti, mutta tuo etutasku jäi harmittamaan - laitoin sen jo kerran ylemmäs, mutta siirsin kuitenkin kaavamerkkien mukaisesti alemmas. Huono ratkaisu. Sen sijaan hyvä ratkaisu olivat nuo Prymin anorakkinepparit, jotka tuovat ilmettä muuten simppeliin asuun. Mekon kanssa ja muutenkin käytettäväksi tein kaksi bodya, jotka muokkasin Bert-kaavasta koossa 80 (ovat vielä reiluja, mutta ihan käyttiksiä). Farkkucollegen jämistä sain söpöt pöksyt, joihin käytin Bellydance-kaavaa (Ob 4/15) ja sovelsin Nuunelin rimpsutaskuohjetta. Koko komeuden kruunasin vielä joustocollarista tehdyllä hupparilla, jonka ajattelen sopivan vaikkapa "kauppatakiksi" keväämmällä. Hupparin kaava on yhdistelmä Baby lion-jakkua ja Kirahvi-haalaria (Ob 1/13) sekä omaa muokkausta. Hupun vuorittamisen sijaan laitoin reunoille alavarat, jotta hupusta ei tullut liian painava. Valmis setti on juuri sellainen kuin ajattelin ♥ Tällä osallistun myös Hommahuoneen värihaasteeseen, jossa helmikuun teemana ovat pastellisävyt.