Vanha, repsottava peruslaminaattilattiamme tuli tiensä päähän, ja vihdoin päätimme sen vaihtaa uuteen. Kolme päivää, ja lattia olisi valmis. Tämä kuitenkin edellytti kolmen päivän evakkoreissua lasten ja koirien kanssa, joten mummolaan kävi tie. (Mies sai jäädä nauttimaan laatuajasta yksin kotiin, mistä olen ihan semisti kade.) Pakkasin muutaman nyssäkän (lue:muuttokuorman) tavaroita mukaan ja siirsin koko konkkaronkan lapsuudenkotiini valmiina majoittumaan muutamaksi päiväksi.

Koska vanhempani asuvat samassa kaupungissa kanssamme, ei yökyläreissuille ole yleensä tarvetta. Vierailut sijoittuvat lähinnä olohuoneeseen ja keittiöön, missä istuskellaan tunti pari ja lähdetään sitten kotiin. Siksi olikin kerrassaan veikeää, jopa omituista asettua pitkästä aikaa taloksi siihen kotiin, mistä 18-vuotiaana muutin pois. Olin tuolloin vähitellen kerännyt tarpeellista irtaimistoa huoneeni nurkkaan telkkarista kahvinkeittimeen (en edes itse juo kahvia, mutta olihan se nyt keitin oltava silti), kunnes ykskaks sain sopivan asunnon ja hetkessä asuinkin jo omillani. Oma yksiö oli nuoren neitosen silmin ihana - kaikki se vapaus, oma valta ja ehkä pieni jännityskin. Se oli kuitenkin vain "asunto" ja koti oli vanhempien tykönä. Sinne oli hyvä paeta, kun jääkaappi tyhjeni tai sukset olivat jatkuvasti ristissä silloisen poikaystävän kanssa. Nyt kun miettii taaksepäin, olisi hauska paikantaa se hetki, jolloin oma koti alkoi tuntua oikeasti kodilta ja kylään alettiin mennä "porukoille" kodin sijasta. Ja nykyäänhän se paikka on mummola.

Odotellessani nukkumatin vierailua makasin omassa vanhassa sängyssäni ja tuijotin hämärässä tuttuakin tutumpaa katon kuviointia. Ajatukset virtasivat pitkän matkan niiden kaikkien muistojen siivin, mitä tuohon huoneeseen liittyy. Tuossa nurkassa sijaitsi kerrossänkyni ja tuolla nukkesairaalani (jep, sitä leikkiä leikin väsymättä pienenä tyttönä) parikymmentä vuotta sitten, tuossa taas kirjoituspöytäni ja silloin uusi runkopatjani jokunen vuosi myöhemmin. Seinässä näkyi siellä täällä sinitarrajälkiä muistuttamassa julisteista, joilla olin tapetoinut huoneen; ensin hevosilla, sitten poikabändeillä, ja lopulta rokkitähtien joukkoon mahtui sekalainen setti mietelauseita, elokuvamainoksia ja valokuvia. Muistan vieläkin kuinka Ville Valo minua katseli kattoon kiinnitetystä julisteesta... Muistelin kampauspöytää, jonka ääressä opettelin meikkaamisen saloja ja nojatuolia, jonka sai raahattua oven eteen niin, ettei muut pääsisi sisään. Mieleen nousi hyviä muistoja, hauskoja muistoja, noloja muistoja ja surullisiakin. Tuonne nurkkaan kaverini oksensi yksien bileiden aikana, tuonne jemmasin aina karkkia, tuossa kohtaa minua suudeltiin. Onnen hetkiä, kun teinitytön unelmat täyttyivät ja niitä epätoivoisia, jolloin sydän riekaileina uskoin maailmalla olevan jotain vain minua vastaan. Hassuja sattumuksia ja paljon sellaistakin, mitä en voi teille kertoa, koska äitini lukee tämän kuitenkin.

Enpä olisi nuorena osannut ajatella tätä hetkeä, kun nukuin samassa kammarissa yli kymmenen vuotta myöhemmin. Kuunnellen pojan unituhinaa omassa pedissään ja silitellen vauvaa uneen kainalossa. Äitinä, aikuisena ja oman paikkani löytäneenä. Voi kunpa olisin voinut sanoa 16-vuotiaalle tunteiden vuoristoradassa ajelevalle itselleni, ettei turhaan murehdi. Että tulet saamaan kaiken sen, mistä niin kovin pelkäät jääväsi paitsi. Ja enemmänkin. Oman perheen, oman kodin ja mummolan. Eipä sitä kovin paljon muuta ihminen taida tarvitakaan.

...

Ennen evakkoreissua ompelin itselleni tunikan, mikä levenee reilusti sivuille muodostaen kulman lantiolle. Tein ensimmäisen kerran taskut tuohon sivusaumaan, ja teen kyllä jatkossakin. Käytännölliset ja helpot ommella :) Kaavan kuosittelin oman MIWini avulla. Olkapäitä koristamaan napsautin koristedimangit. Pituutta tuolla saisi olla himpun enemmän ja mietinkin, että puran kuminauhakujan ja ompelen helmaan resorin. Muuten luottovaateainesta  ♥

Tahdon sinun tietävän sen, 

olet ainutlaatuinen ihminen.

Ei ole toista, ei yhtä kaunista ja suloista.

Olet pienenpieni taimi vielä,

en malttaisi odottaa kun kukaksi puhkeat siitä.

Sitä rauhassa odottelen,

sua parhaani mukaan hoivailen,

tukea ja turvaa annan

ja huolta sinusta kannan.

Rakkauttani sinun ei tarvitse epäillä,

sylissäni on aina tilaa lepäillä.

Hannele Huovi

Sain kunnian ryhtyä ihanan pienen tyttösen kummiksi (tai aikuiseksi ystäväksi tai haltiakummiksi, kun kirkkoon en kuulu) ja tänään juhlittiin kauniit ristiäiset. Tämä kummidiili oli sovittu jo suurinpiirtein kaksikymmentä vuotta sitten, kun äitinsä kanssa ystävystyimme. Sen takia oli vähän hölmöä, että lahjan valmistelu jäi viime tinkaan, ja ompelin tossuja vielä tunti ennen lähtöä. Mutta eipä hätää, valmista tuli ja koko setti kietaistiin sellofaaniin. Tossujen lisäksi ompelin pipon ja huivin 1/16 Ottobren ohjeella. Varsinainen lahja, jota täydentämään pienet asusteet tein, oli kuitenkin "kummilusikka" (tilattu täältä). Meidän molemmilla lapsilla on samanmoiset ja tykkään niiden uniikkiudesta. Kiitos siis Laura-kummille, laitoin hyvä kiertämään ♥

Jotakuinkin joulukuun puolessa välissä bongasin facebookissa Niina Laitinen designs-ryhmän, jossa oli meneillään ihan huikea joulukalenteri; joka päivä kalenterista paljastui pieni pätkä sukkaohjetta, joita noudattamalla jouluaattona sai vetää valmiit polvisukat jalkaansa. Tuossa vaiheessa en enää mukaan ehtinyt, mutta ohje jäi polttelemaan. Niinpä sitten joulun jälkeen, kun ohje kokonaisuudessaan oli saatavilla, tulostin sukkareseptin itselleni ja aloin neuloa. Ensin toisen varren, sitten toisen sukan kokonaan ja lopuksi ensimmäisen sukan jalkaterän. Neuloin ohjeen mukaan 7 veljestä-langalla ja 3,5 puikoilla, mutta selvästi olisin tarvinnut isommat puikot. Kun on näin takakireä emäntä, niin mitä muuta voi käsialastakaan olettaa - sukat ovat siis  t o s i  tiukat, vaikka koko ihan oikea muuten on. Tykkään silti ihan hurjasti, tuli kauniit ja mieluiset ♥

Kiinnostavaa tästä tekee se, että kyseessä oli ensimmäinen kirjoneuleeni ikinä! Pertsasukkia olen tehnyt aiemminkin, mutta muuten neulominen ei todellakaan ole ollut juttuni. Jokin siinä on kuitenkin alkanut kutkuttamaan ja haikailen jo uuden neuleen perään. Ainut ongelma on se, että neuleohjeet ovat silmissäni aivan hepreaa verraten ompeluohjeisiin! Putoan kärryiltä ennen kuin pääsen juttuun kunnolla käsiksi (varsinkin tässä koomassa, jonka pikku rinsessamme on minulle valvomisellaan järjestänyt :/ ). Sukkaohje oli siitä erinomainen, että kaavakuvassa oli joka rivi näkyvissä sekä lisäksi sanalliset ohjeet, joten pöllömpikin osasi. Mitähän sitä seuraavaksi keksisi ja eritoten - mistä löytyisi yhtä hyvä rautalangasta väännetty ohje? 

Synttärijuhlat juhlittiin eilen sunnuntaina sukulaisten ja kummien kanssa, ja tänään jatkettiin  vielä rääppiäisten merkeissä. Kemuja varten ompelin pojalle paidan hänen valitsemastaan (!) kankaasta ja itselleni taskutunikan. Vauvallekin oli suunnitelmissa juhlataminetta ommella, mutta tunnit hupenivat koristeluiden ja leipomisten kanssa. Yllätin niin itseni kuin vieraat onnistumalla tekemään itse täytekakun; suklaakakku, vadelmaa, banaania ja dumle-kermavaahtoa sokerimassalla kuorrutettuna, koristeautot tilasin muualta. Lisäksi tarjolla oli mangojuustokakkua, brookieseja, keksejä, fetaparsapiirakkaa, kanarieskarullia ja kinkkujuustotähtiä.

Tuolta näyttivät meidän 3 v-kekkerit :)

Ja lopuksi vielä Jouluarvonnan voittajat! Kommentteja tuli ihan uskomattoman valtaisa määrä, kiitos kaikille osallistuneille!. Oli ilo ja kunnia lukea toiveitanne tulevalle vuodelle, sekä vastaanottaa itse niin monet hyvän onnen toivotukset - kiitos, onnea tarvitaan aina ♥♥ Voittaja ratkesi Random.org-palvelun avulla ja arpaonni suosi nimimerkkiä  S-MT! Onnea isosti, kolme metriä Verson puodin herkkuja on sinun! Olen yhteyksissä sähköpostilla.

Ja koska seuraajien määrä pompsahti niin lukijapaneelissa kuin fb-sivulla, arvoin vielä toisen palkinnon ja sen voittaja on Nelly, onnea! Olen sinuunkin yhteydessä. 

Lämpimästi tervetuloa kaikille uusille lukijoille, toivottavasti viihdytte jatkossakin ♥ 

Olivat kuulemma jotkut jääkiekkoskabat eilen. Ja Suomi voittikin. Ihan kiva juttu  - niille pelaajille. En ole koskaan saanut kiinni siitä, millä tavalla omaan onneeni vaikuttaisi se pärjääkö joku joukkue jossakin lajissa ja menevätkö metalliset kaulakilluttimet ja vaasi suomalaisille tyypeille vai viekö voiton armaat naapurimaat. Epäisänmaallista tai ei, minua ei torilla tavata. Entisessä työssäni helmihetkiä olivat ne kerrat, kun asiakkaiden kanssa menimme katsomaan paikallisen jääkiekkoseuran kamppailua. Kohdallani kyseinen luontoisetu meni ihan hukkaan, sillä keskittymiseni meni kylmällä penkillä värjöttelyyn ja hitaaseen kellonkulkuun. Vaikka kuinka päätin, että tällä kertaa yritän seurata ottelua, huomasin hetken päästä laskevani vastakkaisen katsomon penkkejä tai bongailevani hassuja hattuja. Kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta.

Olen kuitenkin tullut naineeksi vannoutuneen penkkiurheilijan. Jalkapalloa, jääkiekkoa ja nykyään myös jenkkifutista.  Paljon kertonee mieheni kommentti, kun pohdimme pojan tulevia harrastusvaihtoehtoja: "Eihän niitä vaihtoehtoja ole kuin kaksi, jalkapallo tai jääkiekko?". Voitte uskoa, että melkoisen vastareaktion ja räpätyksen sai päälleen... Vaikka lempilajivalikoima ei tuon laajempi ole, riittää "tämä matsi/turnaus/kisat tulee vain kerran vuodessa/ neljässä vuodessa/ viikossa"- henkisiä otteluita melkein joka päivälle, ympäri vuoden. Tästä syystä olen saanut heittää hyvästit kaikille itseäni viihdyttäville hömppäohjelmille ja draamasarjoille. Päivisin tämän talon telkkari pyörittää vain lasten ohjelmia ja iltaisin urheilua, josta johtuen osaan luetella sekä  Ryhmä Haun jäsenet että SM-liigajoukkueet etu- ja takaperin. Välillä semisti ärsyttää, mutta tämän taistelun tyylimyllyjä vastaan olen hylännyt tuloksettomana. Katsokoon perkele.

En nimittäin edes kaipaa telkkaria, onhan minulla ompelukone! Eilenkin Suomen peli kulki sujuvasti taustalla mieheni eläytyessä ottelun tuoksinaan, kun itse poljin vaan kaasua kovempaa. Ja koska sohva ja ompelupisteeni sijaitsevat vierekkäin, on kyseessä myös parisuhdeaikaa parhaimmillaan - kumpikin saa keskittyä siihen mistä tykkää, mutta silti ollaan yhdessä!

Typykkä on saanut vaatelaatikkoon täydennystä jokusen vaatteen verran, kun nämä valmistuivat jokunen viikko sitten. (Eiköhän se joku matsi ole taustalla mölynnyt silloinkin...) Jatkoin isojen tilkkujen tuhoamista, kun niistä vielä vauvanvaatetta hyvin sai tässä koossa. Retrovärit eivät sinällään enää juttuni ole, mutta kuosit iskivät, joten valmista syntyi. Ja saipahan pikkuneiti itselleen nimikkokankaastaan mekon ♥ Kuvia tuli taas sata, toivottavasti nautitte ;)

Iloista loppuviikkoa, varohan ettei pakkanen pääse puraisemaan liikaa!

Kuulostaako muiden korvaan tutulta?

Lapset saivat joulukalenterin viimeisestä luukusta vaatepaketit, jota ainakin tuo isompi osasi arvostaa. Poika hoksasi heti tontun saaneen apua äidiltä, sillä niin ihastuksissaan hän oli paitakangasta hipelöinyt heti sen saavuttua. Metsolan On the road- kangas harmaana oli vihdoin sellainen autokangas, mikä miellyttää niin äidin kuin pojankin silmää. Kuosittelin Formal or fun- paitakaavaan pystykauluksen ja jatkoin helmaa ja hihoja resorilla. Koot.fin mintussa resorissa on muuten aivan täydellinen mintun sävy! Typykälle tein tilkkulaatikon aarteista mekkobodyn, mihin hyödynsin vanhaa pieneksi jäänyttä bodya hihansuihin ja alaosaan. Kiitos 9-10-blogiin ideasta, oli ihan hurjan kätevää!