... Makoisista unosista,

turkooseista lintusista,

niistä on pienet pojat tehty!

Jokunen viikko sitten Savawayn yllätyspaketista paljastui

turkoosi Noshin lintutrikoo.

Hetken kuulosteltuani (ja saatuani inspiroivan vinkin ystävältä)

alkoi kangas kuiskutella sopivansa erinomaisesti pikkuruiseksi yöhaalariksi.

Odotan jo kovasti maaliskuussa syntyvää kummipoikaani

ja halusin ommella hänelle suloisen univaatteen.

Kaavaksi kokeilin Indian elephant-yöpukua (Ob 6/13),

joka oli suhteellisen helppo, mutta aikaavievä tehdä kaikkine tikkauksineen.

Veivauksen aikana en ihan valmiiksi päässyt,

mutta viiveellä syntyi tämä setti:

Trikoota jäi vielä jokunen pätkä

ja tein Oolle ensimmäisen kaksiosaisen pyjaman.

Koska sovituskuvia ei vielä ekasta setistä saa, 

niin laitetaan omasta murusta senkin edestä <3

Kummallinen rakkine, 

mutta yleensä onneksi yhteistyökykyinen :)

Suunnitelmani oli tehdä Oolle vaate 1-vuotis valokuvaukseen.

Mustavalkoinen jumppis, yksinkertainen ja tyylikäs.

Kaavaa mietin jonkin aikaa ja päädyin Ottobren

perusjumpsuittiin (4/12) pienin muokkauksin.

Koska malli näytti leveältä, 

tein haalarin 74-senttisen leveydellä ja 86-senttisen pituudella.

(Joku voisi sanoa, että mittaa lapsi ennen kankaan leikkaamista.

Niin sanoo myös Jälkiviisaus, tuo typerä kaveri, 

joka saapuu paikalle irvimään aina liian myöhään.

Hankaluus on se, että lapsi nukkuu aina silloin,

kun on mahdollisuus leikellä ja ommella,

enkä minä tohkeissani malta odotella seuraavaa tilaisuutta.

Ehkä kannattaisi.)

Ja niinhän siinä kävi,

haalarista tuli aivan liian kaapumainen.

Menee kotona ja varmaan on kesällä jo ihan jees,

mutta valokuvaan - no ei tod.

Koska onni ei ollut myötäinen tälle projektille,

tuli takapakkia myös silityskalvojen kanssa.

Luulin jo löytäneeni punaisen langan jutussa ja oikeat säädöt silitysrautaan.

Jostakin syystä ja leivinpaperista huolimatta valkoinen osa kärähti

ja muutenkin jäi vähän muotopuoleksi tämä panda.

Onneksi muksu on niin eläväistä sorttia,

ettei sen vauhdissa kukaan ehdi kuvien reunoja tarkastella!

Tavoitteeni loppuvuodelle on silti ehdottomasti harjoitella 

noiden kalvojen käyttöä vähän vaatimmassakin kuviossa.

Pitänee aloittaa leikkuuvälineestä, sakset ei vaan taivu...

Kuvien laatu vastaa vaatteen laatua ;)

 Ps. Valokuvaukseen päädyttiin ihan ostohaalarissa :p

"Keveillä keijusen kengillä liikkuu 

kirpakka kuurantyttö. 

Sipsuttaa, silaa pensselitupsulla 

Alkoi tulla jo tunne, että näinköhän kevät koittaa

ennen kuin uskallan merinovilloihini kajota.

Paukkuvat pakkaset tulivat kuitenkin sopivasti,

ja vihdoin, tarkasti harkiten, uskalsin saattaa villakankaan valmiiksi vaatteeksi.

Legginssejä (tai sanotaan nyt suoraan, että villahousuja) 

varten minä tämän ostin, mutta lopulta neuletakki houkutti enemmän.

Kuulemani kokemukset lupailivat paljoa

- merino on lämmin ja hengittävä materiaali, 

joten kaltaiseni viluinen tarvitsee ehdottomasti siitä lämmikkeen.

Siellä se puiden raossa kajastaa,

aurinko, valo, lämpökin lie.

Takana jälleen viikonloppu sitä edeltävine perjantai-iltoineen.

Ja mitäpä muuta sitä ompeleva ihminen muuta perjantaina tekisi,

kuin osallistuisi Savawayhin.

Herra Karhukin on jo melko hyvin sisäistänyt sen, 

että perjantaisin iltapäivä kasataan kaavoja ja kankaita,

  illalla valmistaudutaan henkisesti,

lapsi laitetaan ripeästi nukkumaan

ja klo 21 alkaen kommunikoinnin yrittäminen on melko turhaa.

Myös suomenkielisen tv-ohjelman katselu on unohdettava,

sillä koneiden hurina peittää dialogin tehokkaasti.

Yläkertaankin mies saa kiivetä itsekseen nukkumaan, 

sillä veivin jälkipelit venyy poikkeuksetta yli puolen yön.

Voi reppanaa, olisikohan olemassa jotain 

Nimettömät harresteompelijoiden puolisot -tukiryhmää?

Viime viikolla tehtävänä oli inspiroitua mainoskuvista.

Itselleni kolahti tämä:

"Minähän en sitten muutu. 

Harrastan samoin kuin nytkin, ja voidaan varmaan matkustellakin,

laitetaan lapsi mummolaan siksi aikaa.

Ja kyllähän minä rakkaudesta paljon tiedän,

onhan meillä koirat ja naimisiinkin olen päässyt.

Mutta entäs jos en kiinnykään siihen?"

Voi miten vähän sitä tiesikään,

ennen kuin se oma vauva oikeasti oli maailmassa ja sylissä.

Alku oli ollut hankala ja olin ikään kuin "pessimisti ei pety"-asenteella

(aina huono ratkaisu).

Monia tyhmiä ajatuksia ja vielä tyhmempiä ääneen lausuttuina.

Mutta en voinut tietää. 

Tietää sitä, kuinka maailma muuttuu ympärilläni -

värit ovat kirkkaampia, musiikki koskettavampaa,

perhe ja suku tärkeämpiä, moni asia turhempaa nyt kuin ennen.

Ja minä, minäkin muuttunut. Äidiksi.

Sitä, kuinka vauva kietoo vanhempansa pikkuruisen sormensa ympärille,

kuinka paljon ihminen voikaan TUNTEA toista ihmistä kohtaan.

Nyt on hieman yli vuosi, siitä kun pikkuinen poikamme syntyi

ja minä ja mieheni synnyimme vanhemmiksi.

Ja tänään juhlimme Oon ensimmäistä syntymäpäivää!

Nauratti muistella sitä, kuinka raskaana ollessani kävimme ystäväni lapsen synttäreillä,

ja ystäväni pohti, että vuoden päästä teilläkin on ensimmäiset juhlat.

"Pyh, tuskinpa. Eihän se lapsi siitä mitään vielä ymmärrä silloin", vastasin.

Jälleen asia, mitä en voinut tietää.

Sillä synttäreiden lähestyessä koin suunnatonta tarvetta järjestää kunnon juhlat,

ENSIMMÄISEN lapsemme ENSIMMÄISEN merkkipäivän kunniaksi.

Ei pientä kahvittelua isovanhempien kanssa, vaan kunnon kekkerit!

Oon kummitätiä lainatakseni: "Hanna, meniköhän nyt vähän överiksi?"

Ei mennyt!

Juhlia laitellessani  tulin kokeilleeksi uusia askarteluniksejä,

kävin läpi vuoden valokuvat,

opin tekemään kinuskia

ja sain viettää mukavan iltapäivän parhaiden ystävieni kanssa leipoen.

Kekkeritkin onnistuivat hienosti;

ruoka riitti, lapsi jaksoi ja vieraat mahtuivat istumaan.

Ihanaa <3

Kultamuruseni, suloinen 1-vuotias <3

Ps. Ensi vuonna alan suunnitella synttäreitä jo syyskuussa, että ehdin varmasti.

Visio Apilapallo-kankaalle oli kirkas kuin kesäinen keskipäivä.

Raglanhihainen mekkonen, saumassaan valkoinen pitsivetoketju,

suora helma ja pitkät hihat.

Näin tein ja oikein nohevana ehdin itseäni pitää.

Taputtelin olkapäälle ja onnittelin, kuinka siististi sain vetoketjunkin ommeltua.

Ihastelin kätteni jälkeä.

Ja sitten vedin koltun päälleni.

Voi hyvänen aika miltä se näyttikään.

Pitsivetskari sopi raglansaumaan yhtä hyvin kuin mansikkahillo hernekeittoon.

Ei muuta kuin purkamaan ja saumaa muokkaamaan yhteen.

Seuraavaksi ompelin pelkkää pitsinauhaa raglansaumoihin,

mutta ei, sekään ei näyttänyt hyvältä.

Eikä ongelma ollut vain yksityiskohdissa,

myös istuvuus heitti häränpyllyä.

(En ymmärrä kuinka, samaa kaavaa samoilla saumanvarojen poisjättämisellä

olen käyttänyt ja muistaakseni se on toiminut hyvin? )

Sain surauttaa saumurilla muutaman kavennuksen hiha-sivusaumoista, 

ennen kuin kainalot löytyivät oikeille paikoilleen.

Apilapalloilla oli kai oma mielikuva siitä miksi halusivat muotoutua,

ja viimeinen tarjottu vaihtoehto kelpasi koko porukalle.

Vyötärölle solmittavat nauhat ja oi, niin turvallinen pussihelma 

antoivat sen viime silauksen,

jota vaate vaati kelvatakseen käyttöön.

Uhkaavasti alkaa täyttyä vaatehuoneesta minun puoliskoni.

Lähinnä joustofroteisilla paidoilla, mekoilla, tunikoilla.

Kangasrahoja onkin hyvä tienailla takaisin myymällä kirpparilla

vanhoja ostovaatteita pois. 

Eivät jää turhaan kuleksimaan,

kun (onneksi näin!) itse tehdyt ovat mieluisempia ja kovassa käytössä.

Laitoinpa saksien kaksi joustista,

joihin ihastuin oitis saatuani ne hyppysiini.

Majapuun Jääkukka ja Verson puodin Paratiisin puutarha.

Piti saada siniselle punainen kaveri...

Todellisuus ei ikävä kyllä ihan kohdannut visiotani tässä paidassa.

Ideapiirrokseen (juujuu, sellaisia olen alkanut harrastamaan,

helpottaa kummasti pään sisäistä vaatesekameteliä)

oli tehty venepääntie, pussittava keskiosa ja leveä resori lantiolle.

Tämä on nyt enemmän peruspaita tiukalla kaula-aukolla, 

mutta eipä se haittaa, kiva näinkin.

Mieheni on vähän nirsohko itsetehtyjen vaatteiden 

ja erityisesti kuosien suhteen.

Kaikki ovat sen mielestä lapsellisia tai kuviollisia tai tylsiä

ja liian-sitä ja liian-tätä. Kumma tyyppi.

Nähdessään Karkelot-blogissa tämän hupparin, 

kuului kuitenkin "tuollaisen minäkin voisin laittaa päälleni!".

Kiire tuli hommata Ralliraita-kangasta ja vähän ompeluvinkkejä tovereilta,

koska pitihän toive toteuttaa!

Pitää takoa, kun rauta on kuumaa.

Tämä siis suora apinointi Kukalta, 

tässä ei se oma mielikuvitus ollut valloillaan.
Yritin kyllä muita värivaihtoehtoja tarjoilla,
mutta kohderyhmä piti päänsä - vihreää kiitos!

Ihan ei joulupakettiin ehtinyt, mutta melkein.

Niin ne joulupyhät ja vuodenvaihde tulivat, olivat ja mennä hujahtivat.

Leppoisina ja onnellisina,

läheisillä ihmisillä ja herkkuruuilla rikastettuna.

Tapoihini on jo vuosia kuulunut summata kulunutta vuotta 

sekä tehdä (ainakin viitteellisiä) tavoitteita uuteen vuoteen.

Vuonna 2013 tärkeimmän, parhaimman, ihanimman

ja merkityksellisimmän saavutuksen palkinnon saa

itseoikeutetusti pienen poikamme syntymä.

Sen rinnalla eteneminen agilityssa tai muut sellaiset kalpenevat,

vaikkakin tärkeitä juttuja nekin.

Viime vuoden "saamisia" on myöskin ompeluaddikt - eikun siis -harrastus

sekä tämän blogin aloittaminen sen tiimoilta. 

Mitään blogikoostetta tästä syksystä en tehnyt, sen verran lyhyt taival vasta on takana.

Vuoden päästä tilanne on toivottavasti aivan toinen!

Tavoitteena nimittäin olisi kehittää tätä taitoani,

mikä vielä aivan lapsenkengissä astelee.

Ommella paremmin, nopeammin ja omaperäisemmin.

Kokeilla ja opetella uutta, suunnitella ja käyttää mielikuvitusta.

Tuoda blogiini kivoja ompeluksia ja muita käsintehtyjä

höystäen niitä kiinnostavalla tekstillä. 

Nähtäväksi jää onnistunko.

Tavoitteena olisi myös kaventua samoihin mittoihin kuin Oon syntymän jälkeen,

(Oikeasti, muille jää niitä raskauskiloja, joita sitten vuoden aikana karistavat.

Minä olin laihimmillani heti vauvan synnyttyä ja nyt imetyksen lopetettuani, 

paino ottanut reippaan loppukirin vuoden loppua kohti. )

ja harjoitella herkuttelua kohtuudella, vaikka kerran viikossa.

Sekin jäänee nähtäväksi kuinka käy, 

löydänkö riittävän itsekurin sokerihiiren karkoittamiseksi...

Vuoden ensimmäiseen postaukseen pääsivät
jo jonkin aikaa lähes valmiina muhineet yöhousut ja niihin sopiva toppi.
Sari Ahokaisen ponit jalassa näkee toivottavasti vain hyviä unia,
sellainen hyvänmielen kangas tämä on :)


Tämän vuoden lupauksiini kuuluu myös kunnollisen valaistuksen hommaaminen näitä kuvaamisia varten...


Ei muuta kuin hopotihoi ja kohti
loistavaa, menestyksekästä ja onnellista vuotta 2014!