Tekisi mieleni sanoa, 

että hellin käsin ja rakastavin ajatuksin

ompelin pehmoisia yöhaalareita kullannupulleni.

Ihan laitoin alavaratkin, ettei muruseni ihoa vaan vetoketju paina.

Se ei valitettavasti olisi kuitenkaan aivan totuudenmukaista.

Hellät otteet ja rakkaudentäyteiset ajatukset vaihtuivat nopsaan

ratkojaan ja ärräpäihin, kun suhrasin minkäpä muun kuin 

alavarojen kanssa.

En ymmärrä miten se voi niin vaikeaa olla.

Aloitin urakan lanisunnuntain lopuksi ja taas sain apujakin kivasti (Kiitos Miialle kärsivällisyydestä :) ).

Lopputuloksena haalarit näyttää ulkopuolelta hyvältä,

kunhan kukaan ei kurkista nurjalle puolelle.

Ehkä sitten jo neljättä haalaria ommellessani muistaisin

huolitella alavarojen reunat ennen ompelua ja ylipäätään leikata ne  riittävän pitkiksi,

sekä hahmottaisin sen, mihin suuntaan ne taitan.

Tai sitten valitsen kaavan ja teen OHJEEN mukaan,

taidot eivät selvästi riitä suureen soveltamiseen vielä.

Mutta hei, se leuanalusuojaläpykkämikälie onnistui hyvin! Pienet sille!